Näyte ajatuksistani

Miettiessäni kuumeisesti aihetta blogikirjoitukseksi, huomasin törmääväni vanhaan tuttuun
vastustajaani: minä itse. Aiheen rajaaminen oli haastavaa, koska pääni on jo muutenkin
ruuhkautunut. Olen kuin tietokone, jossa on sata välilehteä auki ja jokaisesta soi eri YouTube-video.
Kun mietin jotain asiaa tai mitä mieltä olen asioista tunnen olevani päänsisäisten journalistien,
tuomareiden ja väkijoukon riepoteltavina. Tuntuu todellakin siltä, etten saa rauhaa edes itseltäni
missään vaiheessa. Vähäpätöisinkin asia vaatii hirveitä ponnisteluja henkisesti ja kun yrittää
häivyttää asiat mielestään, se ei onnistu. Tältä kai tuntuu olla ylirasittunut. Pää täynnä ajatuksia
sieltä ja täältä. Tuntuu kuin jatkuvasti mielessäni puhuisi kaksisataa nauhaa yhtäaikaa, jokainen eri
aiheesta.

Törmäsin tässä taannoin käsitteeseen ADT eli attention deficit trait. Termi on vielä niin uusi ettei
sillä ole edes virallista suomenkielistä käännöstä. Sillä tarkoitetaan itseaiheutettua
keskittymishäiriötä, joka, toisin kuin ADHD tai ADD, on seurausta nykyisestä keskeyttämisen
kulttuurista, jonka nykyinen viestintäteknologia mahdollistaa. Ihmisen aivot kun ovat tarkoitettu
tekemään vain yhden asian kerrallaan. Ja tämän myöntäminen on tällaiselle jatkuvalle
täydellisyydentavoittelijalle ja suuruudenhullulle mielelle kovin tuskallista tunnustaa. Eikä minulla
olekaan supervoimia? Minua ajaa eteenpäin jatkuva tarve mukautua ja sopeutua ympäristön
vaateisiin usein oman hyvinvointini kustannuksella. On jatkuvasti tunne, että on oltava
tehokkaampi. On oltava koko ajan jotain enemmän. Paremmin. Nopeammin. Tehokkaammin.
Onhan tehokkaampaa tehdä viittä asiaa yhtä aikaa ja saada ne valmiiksi kuin niin että saisi tehtyä
vain yhden asian valmiiksi. Koskaan et riitä.

Minusta nämä mieleni puheet ovat seurausta siitä, että tunnen kuinka maailma todellakin on
sellaisen informaatiotulvan keskellä, ettei enää ole selvää mitä pitää tehdä, missä olla ja kuka
lopulta on. Ja sitten, jos tässä tilanteessa ihminen on yhtä masentunut tai henkisesti ylirasittunut
kuin minä niin mieluummin sitten valitsee sen toisen ääripään. Eli että ei jaksa mennä, ei jaksa
osallistua. Ihan liikaa kaikkea koko ajan jatkuvasti. Eikö maailma ihan oikeasti voisi joskus
pysähtyä ja olla hetken hiljaa? Miten saisin aikaan globaalin hiljaisen hetken, jolloin kaikki
pysähtyisi. Globaali mindfulness-hetki, jolloin jokainen päättäjä voisi kysyä itseltään: Miksi
olemme halunneet luoda maailman, jonka sivutuotteena on vain häiriöitä, masennusta,
riippuvuusongelmia ja syrjäytymistä.

Olen sitoutunut noudattamaan periaatetta, että jokaiseen ongelmaan löytyy kaksi osapuolta. Sekä
yksilön, että yhteiskunnan on hyvä molempien olla kriittisiä toisilleen, molempien on hyvä katsoa
peiliin. Maailma nyt on tällainen kuin on ja kaikkiin asioihin ei voi aina vaikuttaa ainakaan
välittömästi. Mutta jos taakka jostain ongelmasta sysätään vain jomman kumman kannettavaksi niin
se on epäreilua. Ja onko väliä onko ongelma tai vaiva itseaiheutettua vai ei silloin kun hakeudutaan
hoitoon?

Onko reilua puhua itseaiheutetusta silloin, jos on yrittänyt noudattaa sääntöjä, jotka jo piilotetusti
johtavat sairauteen. Kuten vaikka tämä ylirasittuminen. Ympäristö vaatii koko ajan suoritusta ja
sitten uhrataan oma hyvinvointinsakin sen eteen ja sitten sairastutaan burn outiin ja masennukseen
ja sitten työnantajat vinkuvat että hitto kun tulee sairaspoissaoloja. Jos systeemin sisällä ei olisi
sisäänrakennettuna sitä, että se sairastuttaa niin sitten ei olisi niitä sairaspoissaolojakaan. Missä ovat
tämän yhteiskunnan suunnitelmapaperit? Kenen laatimat ne on? Miksi siihen sisältyy se, että pitää
uhrata oma itsensä niin sanotun ”yhteisen hyvän” puolesta. Mitä on tämä yhteinen hyvä? Sekö, että
kulutetaan vaan. ”Kuluta. Sulje silmäsi kaikelta. Elä omassa kuplassasi. Älä kyseenalaista, kyllä
instituutit ja korporaatiot hoitaa. Mene vain elämään oravanpyörääsi siinä. Ai. Oletkin vähän
viallinen. No ei me sua sit enää haluta. Ai. Sä korjasit itsesi. No et sä kelpaa kuitenkaan, koska
tässähän on vaarana et sä meet sit uudestaan rikki.”

Tämän maailmantuskan keskellä on lopulta hyvä oppia asettamaan itselleen rajat. On opittava
sanomaan ei, opittava laskemaan standardejaan ja lakattava tavoittelemasta täydellisyyttä. Kaikkea
ei tarvitse osata, kaikkea ei tarvitse tietää. Tämän mantran oppimisen jälkeen tuntemani ja yllä
kuvailemani uhkakuva ei enää tunnu niin todelta kuin se ison stressin aikana tuntui.

Vierasbloggaaja Outi

Lisää uusi kommentti


Tästä pääset tutustumaan Kokenet tietosuojaan